07/04/2020
Tein videon, mutten koskaan saanut sitä tänne asti, toivossa on sitten sen julkistus kun saan käytöjärjestelmäni uudeistettua. M***a sillä välin kertoilen, että olen tehnyt maksanpuhdistuksen ikivanhalla ohjeella eli sappikivien poiston nyt kaksi kertaa.
Ekalla kerralla olo oli ihan upea hetken kun olin paaston tilassa, sitten nousi kuumetta ja särkyä myrkkyjen päästessä kehoon jylläämään sappikivien poistuttua eli jälkitila nostatti kuumeen ja keho lähti puolustautumaan. Hienoa. Tästä tulehdusten noususta tokeentuminen otti viikon ja ylikin.
Toisella kerralla totesin, että tätä tavaraahan riittää vielä toisen hernekeittopurkillisen verran, että mitenkä ihmeessä sinne pieneen sappeen tää kaikki moska mahtuukaan.
Olo oli toisen kerran jälkitilassa taas upea, siis vieläkin upeampi kuin ekalla. Kuume nousi vain vähäsen ja laski nopeasti saman päivän aikana kuin tulikin. Silloin tein videon, jota en saa esille vielä. Kovasti siinä siis tapahtui muutakin puhdistusta kuin vain sisäelimen.
Ihan hienosti keho on lähtenyt mukaani poistamaan tulehduksia pikkuhiljaa. Olinhan ihan kävelykeppikunnossa ennen puhdistuksia. Vajaa viikko toisesta puhdistuksesta oli eilen ja näyttikin siltä, että lonkat eivät enää kipuilleet, käsivarsien lihaksisto oli paranemaan päin, voimat ja nopeus olivat palailemassa ja halu liikkua olisi sen verran palautunut että ajattelin uskaltautuvani kauniiseen kevätiltaan kävelemään pienen otteen. Virhe!
No, reuma kun on just sellainen, että liikkua pitää, vaikka olisi kuinka kipuja, ettet jämähdä vieläkin enemmän. Toisalta kun liikut, tulee enemmän tulehduksia, kun kuona liikahtaa. Ristiriitaista. Niinpä siinä kävi taas niin.
Toiveikkaana lähdimme matkaan ja mieheni heitti minut autolla matkansa varrelle Ristin koulun pysäkille ja siitä tepastelin varovaisesti kotiin. Alkuun pitkä ylämäki, huilasin kolme kertaa ennenkuin olin Virkkalan kirkolla. Siitä eteenpäin kävely helpottui kun oli tasaisempaa ja poikkesin hiekkamontunkin puolella, että saan askellukseen kunnollisen maaperän yksitotisen asfaltin sijaan. Montun ylämäessä luovutin kivulle, tulin hitaasti ylös ja lopun matkaa raahauduin kotiin ja portaat taas hiipien ylös. Lonkkakipu oli jälleen päällä ja kävelyä takana vain noin 600-700 m. Äh!
Yöllä käydessäni vessassa tiesi jo, että vaikeaa tulee olemaan taas. Kävely sai aikaan massiivisen kuonan liikahtamisen. Keho oli jo jäykistynyt yöllä nopeasti ja aamulla totesin nukkuneeni taas kerran 11 tuntia sairaan tulehduksellista unta. Normisti tarvitsen kahdeksan tunnin unet. Tänään keho on ollut jumissa kauttaltaan sormia ja leukaperiä myöten, kuume on nousussa ja kehoa särkee joka puolelta. Ruokahalu nollassa. Päivä olikin sitten siinä ulkoilun osalta.
Katselen aivan upeaa kevätilmaa ikkunasta ja kuvittelin jo lähteväni hiukan jo pyöräilemäänkin tuulettomaan auringonpaisteeseen. No, voin vain kuvitella ja siirtyillä pikkuhiljaa sängyn suuntaan.
M***a en luovuta. Tämä on nyt taistelua. Kaksi askelta etenpäin ja yksi taakse. Aivan kuin kokeiltaisiin hermojani, luottamistani fokukseen ja päämäärääni. Aivan kuin testattaisiin, olenko valmis muutokseen. Luulin olleeni valmis siihen jo vuosikymmeniä sitten, mutten näköjään ollutkaan. Nyt alkaa olemaan viimeisten kysymysten vuoro siitä olenko valmis muutokseen vai en. Kyllä olen ja teen töitä sen eteen, että suoriudun tästä voittajana! Muutos sattuu, niin tämäkin.
En anna epäröinnille valtaa, en pelolle, en elä tulevassa en menneessä, vaan nyt ja tässä, tämäkin kipu on ilo. Otan siitäkin irti sen opin mitä sillä on tarjottavanaan sekä minulle että kohtalotovereilleni. Jatkan venyttelyä säryistä huolimatta. Jatkan puhdistusta kuumeesta huolimatta. Jatkan liikkumista kaikesta huolimattta. Varovaisesti taas mennään, m***a mennään kuitenkin, eteenpäin!
